Ihmiskaupasta

Vimman leiritoimikunnan rekrytointi on sujunut suhteellisen sutjakkaasti. Joku ilmoittautui itse, toinen puhuttiin ympäri ja kolmas koki parhaaksi suostua säilyttääkseen Espoossa partiorauhan. Kaksi partiourani nopeinta pestaamista olen myös suorittanut Vimman tiimoilta.

Tapahtuu Pinkissä:
T: Moikka, mä kuulin siitä vaeltajaleiristä. Vieläkö on joku paikka vapaana?
A: Huolto joo. Lähdetkö tekemään?
T: Okei! Opettelen peruuttamaan peräkärryä.
A: Huomenna olis kokous.
T: Nähdään siellä!

Tapahtuu ei-partiomaisissa merkeissä lauantai-iltana:
J: Mites se vaeltajaleiri, joko teillä on tiimi kasassa?
A: No ohjelmasta puuttuu vielä pääjehu.
J: Mä oon se.

EPT-rekryissä paras ja pahin puoli on tietysti piirien pienuus. Keväällä oltiin SP:n alueohjaajakurssilla ja meitä kutsuttiin "liikuttaviksi", kun väitettiin tuntevamme 80% ept-läisistä lippukunnanjohtajista henkilökohtaisesti. Pelottavaa tai positiivista - kyllä mäkin asun yhden lpkj:n ja kahden varan kanssa; käyn luennolla, syömässä ja Pariisissa partiolaisten kanssa. Eikä ihan aina edes puhuta partiota.

Toimikuntakelpoista kansaa on siis kännykkä pullollaan, mutta onko aina soitettava niille vanhoille tutuille? Ja kuka sanoo, että pitäisi aina löytää uusia kavereita ja oppia uusia tapoja tehdä? Miksi pitäisi nähdä tuntemattomiin tutustumisen vaiva jos tuntuu että on jo löytänyt ne parhaat? Hyvän porukan kelkkaan on helppo hypätä, mutta myös pois liukuminen on liiankin yksinkertaista. Kaverille ei tarvitse keksiä tekosyitä.

Vimmalla on nyt aika kauhean hyvä tmk kasassa - jokainen tuntee jonkun mutta kukaan ei vielä kaikkia. Lisää sykähdyttäviä yksityiskohtia toimikuntalaisista paljastuu taas tänään!